Synnytyskertomus

 


 

Tässä se nyt tulee. Katsotaan kuinka hyvin muistan noin neljän kuukauden takaisen synnytyksen.

Synnytykseni siis käynnistyi viikolla 37. Vauva oli siis täysiaikainen, mutta täydet 40 viikkoa ei ehtinyt tulla täyteen. Laskettuun aikaan olisi ollut vielä vajaa kolme viikkoa. Nyt voin sanoa, että aika kiva juttu, koska olin loppuraskaudesta ihan tuskastunut koko hommaan, voitkin lukea mietteitäni tästä vanhemmasta postauksesta. Synnytykseni oli alatiesynnytys, olin päättänyt, että haluan kokea sen, synnytyspelostani huolimatta (pelkäsin myös sektiota).

Synnytykseni käynnistyi kuin elokuvissa. Olimme edellisenä päivänä ottaneet hätäiset raskausvatsakuvat kotona Aleksin kanssa, ja yöllä heräsin outoon fiilikseen (voisin jopa vannoa, että kuulin poks -ääneen). Sänky oli ihan märkä, ja tajusin heti unenpöpperöissäni, että lapsiveteni oli mennyt. Epäuskoisina Aleksin kanssa pyörimme siinä hetken, kunnes tajusin soittaa Naistenklinikalle. Minulla tuntui HYVIN pieniä ja harvoja supistuksiakin. Klinikalta he käskivät seurata suppareita, ja pyysivät tulemaan aamupäivästä näyttäytymään päivystyksessä. Tuntui, että hoitohenkilö puhelimessa ei uskonut, että lapsiveteni olisi mennyt. 

Eihän me siinä mitään unta enää Aleksin kanssa saatu. Mä aloin tietysti meikkaamaan, koska "minähän en synnyttämään lähde homssuisena", ja sitten tietysti whatsapp lauloi, kun ilmoittelimme asiasta perheellemme ja ystävillemme. Lisäksi laitoin viestiä kamuillemme, jotka olivat luvanneet ottaa Leon hoitoon, jos synnytys käynnistyy ennen aikojaan. Uskomatonta, että niin kävi, koska olin kuullut, että yleensä ensisynnyttäjillä menee yliaikaiseksi.

 Aamupäivästä pääsimme naistenklinikalle, ja jouduin hyvästelemään Aleksin naikkarin ulko-ovella, koska päällä oli tosiaankin vielä koronarajoitukset. Mahtavaa oli se, että juuri sinä päivänä, kun menimme klinikalle, rajoituksia oli sen verran höllätty, että siinä tapauksessa, jos synnytys menee hyvin, on mahdollista, että puolisokin pääsee äidin ja vauvan kanssa Perhepesä hotelliin. Se oli tietysti suuri haaveemme. Koko kevään rajoitukset olivat olleet niin tiukat, että puoliso sai olla vain synnytyshuoneessa synnytyksen ajan ja noin kolme tuntia lapsen syntymästä, jonka jälkeen hänen on palattava kotiin ja äiti jää vauvan kanssa sairaalaan kaksin, eikä minkäänlaisia vierailuja tietenkään sallittu. Olimme tietysti jännittäneet koko koronatilannetta, mutta olimme postiivisia, että mahdollisesti pääsemme kuitenkin olemaan yhdessä vauvan syntymän jälkeen. Sektiossa puoliso ei saa olla edes mukana koronatilanteen takia, vaan vain pari tuntia vauvan syntymän jälkeen. Sinä pävänä kun menin pävystykseen voimassa oli edelleen rajoitus, että puoliso saa tulla vain synnytyssaliin (alatiesynnytyksessä) ja esimerkiksi käynnistykseen tai synnytysosastolle hänellä ei ollut asiaa. 

Päivystyksessä hoitohenkilökunta tosiaan totesi, että lapsiveteni oli mennyt. Vointini oli hyvä, supistuksia oli vähän, joten minut laitettiin kotiin odottamaan synnytyksen käynnistystä. Aika synnytyksen käynnistämiseen varattiin seuraavaksi aamuksi, jos mitään ei olekaan alkanut tapahtua luonnollisesti. Meillä oli tietysti suuri toive, että synnytys käynnistyisi luonnollisesti, että en joutuisi yksin sairaalaan käynnistykseen. Päivä eteni jännittävissä tunnelmissa, supistuksia tuli, mutta iltaa kohti ne tuntuivat hiipuvan.  Yllättävän vähän mua jännitti, jotenkin fiilis oli enemmänkin odottava, vihdoin jotain tapahtui! 

 Yöllä oli kuitenkin selvää, että käynnistykseen täytyy lähteä, supistukset hiipuivat lähes kokonaan, vauvan liikkeet onneksi tuntuivat, mutta oloni oli ihan normaali, lähinnä pettynyt. Siinä sitten aamulla pakkasimme sairaalakassiini viimeisetkin jutut. Itseasiassa olin ostanut vauvalle hoitolaukun, joka toimi sairaalakassinani, mutta sen lisäksi minulle tuli parikin ylimääräistä nyssykkää, koska minulla oli tosi paljon eväitä, vaatteita, lukemista, vauvan vaatteita... Oli älyttömän vaikea pakata sairaalakassia! En osannut yhtään ajatella mitä oikeasti tarvitsisin. Varsinkin kun tiesin, että kukaan ei voi tuoda mitään minulle sairaalaan koronan takia. Jos laturi jäisi, niin sitten jäisi! Onneksi ei jäänyt, huh. 


 Aamulla saavuimme jälleen Naistenklinikan ovelle, jossa mun piti taas hyvästellä Aleksi. Oltiin silleen, että "synnytyssalissa nähdään". Olihan se jännää. Synnytyksen käynnistysvaiheesta mulla ei juurikaan ole paljon kerrottavaa, useampi tunti siinä meni, mutta se ei mielestäni ollut ollenkaan niin paha kuin olin odottanut, pelännyt ja kuullut. Oikeastaan se oli tosi leppoista. Kuuntelin podcasteja, kirjoittelin perheelle ja kavereille, juttelin Aleksin kanssa puhelimessa. Minulle laitettiin ballonki, minkä laittoa pelkäsin, mutta sekin meni aika smoothisti. Kivunlievitykseen käytin ainoastaan buranaa ja tens-laitetta, jota muuten rakastin! Olin ihan varma, että haluan mahdollisimman pian kaikki lääkkeelliset kivunlievitykset mitä mahdollista, mutta olikin kiva yllätys, että pärjäsin aika pitkään lääkkeettömillä vaihtoehdoilla. Kipukynnykseni onkin korkeampi mitä luulinkaan.

Jossain vaiheessa olin sen 3-4 cm auki ja se tarkoitti, että sain soittaa Aleksille ja pääsisimme synnytyssaliin. Se oli mahtavaa! Mahtavaa oli myös se kun hoitaja tuli pyörätuolin kanssa huoneeseen, että hän voi rullata minut synnärille, niin pyysinkin häntä kasaamaan kaikki kassini ja nyssykkäni tuoliin, jotta niitä ei tarvitsisi kantaa. Niin minä sitten kävelin omin jaloin synnytyssaliin ja hoitaja rullasi pyrätuolilla kaikki kamani... Oli kai sekin näky.

Ihanaa synnytyshuoneessa oli se, että Aleksi pääsi vihdoin osallistumaan itse asiaan. Synnytys on oikeastaan aika rauhallista puuhaa. Ja omani ainakin tuntui vähän odottelulta. Olin yllättävän rauhallinen, mutta en esimerkiksi pystynyt oikein syömään mitään, sen verran mua jännitti. Toki siinä jossain vaiheessa ei enää suositeltukaan syömistä, jos tilanne vaikka vaatisi keisarinleikkauksen. Aleksi hengaili huoneessa rennosti, soitteli videopuheluita ja söi sipsejä. Nauratti (ei edes ärsyttänyt, kovin paljon), kun itse puhisin jollain jumppapallolla ja toinen syö sipsejä... Supistukset kuitenkin muuttuivat pikkuhiljaa kivuliaammiksi, mutta yllättävän pitkään selvisin tens-laitteen, hengittelyn ja jumppapallon avulla kivuista. Eikä edes tarvinnut sinnitellä. Alun avautumisvaihe oli siis kivuttomampi mitä kuvittelin. Koska olin synnytyspelkoinen, minun kannatti ehdottomasti odottaa pahinta, niin sitten olikin kiva yllätys kaikin puolin, että ei sattunutkaan niin paljon. Tens-laite alkoi kuitenkin jossain vaiheessa tuntumaan todella epämiellyttävältä, koska laitoin sen kovimmalle (laitteessa tosiaan laitetaan selkään anturit, joiden kautta itse voi antaa itselleen pieniä "sähköiskuja", ne vievät kipujen pahimmat piikit), kun supistukset pahenivat.

Pian supistukset olivat niin kivuliaita, että pyysin lääkkeellistä kivunlievitystä, joka olikin ensin ilokaasu. Kovin iloiseksi en siitä tullut. Minulle tuli lähinnä paha olo ja muutaman sekunnin humahdus päähän (niinku vetäis röökistä henkoset ensimmäistä kertaa, ei hyvä). Aleksi tais ottaa myös vähän ilokaasua ja hihiteltiin siinä hetki, mutta ei se minusta kipua kyllä vienyt pois. Aika pian pyysin epiduraalin ja se oli kyllä hyvä juttu. Mutta ei mulla siitäkään mitään hurmosta tullut, niin kuin joillakin. Enkä edes nukahtanut, vaikka sitä suositeltiin. Aleksi kyllä meni nukkumaan. Hänellä oli niin rankkaa. Hah. Epiduraalin vaikutuksen haihduttua kivut yltyivätkin sitten koviksi. Silloin hengitin ilokaasua kun odotin, että minulle laitetaan lisää epiduraalia, sain sitä kokonaisuudessaan kaksi annosta. Se vaihe oli muistaakseni kaikista kivulian eli avautumisen loppuvaihe. 

 

Lopulta tuli aika, että kätilö tarkisti tilanteen ja sanoi maagiset sanat "olet yli 9 senttiä auki, kohta vauva on täällä". Siinä vaiheessa Aleksikin herätettiin (!), koska ponnistusvaihe oli alkamassa. Olimme olleet synnytyshuoneessa n.9-10 tuntia. Eli ei lyhyin, mutta ei pisinkään avautumisvaihe. Sitten päästiinkin itse asiaan eli ponnistusvaiheeseen, jota ajattelen edelleen varsinaisena synnytyksenä, vaikka virallisesti sekin on synnytyksen yksi vaihe, avautumisen ja istukan synnyttämisen lisäksi. Olin kuullut, että kylkiasennossa synnyttäminen minimoisi repeämisen riskejä, joten toivoin sitä. Eihän siitä kuitenkaan mitään tullut, joten siirryin aika pian siihen perinteiseen puoli-istuvaan asentoon. Jännintä koko ponnistusvaiheessa oli se, että olin niin rauhallinen ja määrätietoinen. Olin pelännyt sitä varmaan eniten ja se tuntuikin kaikista helpoimmalta ja luonnolllisimmalta osiolta. Aleksikin sanoi, että hän oli musta tosi ylpeä ja ihmetteli kuinka rauhallinen olin koko ajan. Ei siinä ollut mitään leffoista tuttua huutoa, kiroilua ja hikistä naamaa... Jotenkin siinä koko keskittyminen oli vauvassa ja hänen saamisessa ulos. Vihdoinkin pystyin vaikuttamaan synnytykseen, kun aiempi vaihe oli lähinnä odottelua. 

Ponnistusvaihe venähti lopulta yli tunniksi, mutta minusta tuntui, että se kesti vain kymmenen minuttia. Ajantaju katosi kokonaan. Muistikuvat tuosta hetkestä ovat aika hatarat. Muistan kätilön sanoneen, että hiukset näkyvät jo ja jotain muuta ihan absurdia. Kipua en juurikaan tuntenut, mutta rehellisyyden nimissä, tunsin kyllä milloin vauvan pää oli syntymässä, se hieman "kiristi". Upeintahan sitten oli kun se oli ohi, kuulimme pienen rääkäisyn ja sain vauvan syliin, rinnalle. Minulla on siitä video, ja en voi katsoa sitä vieläkään kyynelehtimättä. se tunne oli maaginen ja hämmentävä. Oltiin Aleksin kanssa molemmat ihan sekaisin. Meille syntyi ihana tyttö.

Ja täytyy sanoa, että olin aika kiitollinen, että Aamu oli alle kolmikiloinen, koska olin ennen raskautta jo ihan varma, että joudun puskemaan ulos joskus vielä lähemmäs viisikiloisen mötikän. Nimittäin minä, veljeni sekä Aleksi ja hänen siskonsa olemme kaikki olleet syntyessämme yli nelikiloisia, veljeni yli viisi kiloa :D. Lisäksi olemme molemmat aika pitkiä, niin pelkoni oli että vauvani tulee olemaan todella iso. Maailmaan pullahti kuitenkin etuajassa, mutta täysiaikaisena, pieni, mutta jäntevä tirriäinen.

 Ja sitten tarinan jännitysosioon. Tämä ei nimittäin ollut tässä. Sitten oli vielä se hemmetin istukka, joka piti saada ulos. Pakko todeta tähän väliin, että pelkäsin synnytystä älyttömästi etukäteen. Ja jos synnytyskokemukseni olisikin jäänyt tähän, niin voisin sanoa, että täyden kympin synnytys ja pelkäsin turhaan. Kaikki meni hyvin ja vauva oli terve. En ollut kuitenkaan tajunnut, että ongemia voi ilmetä vielä senkin jälkeen kun vauva on ulkona. Olimme ehtineet nauttia vauvasta noin kymmenisen minuuttia, kun kätilö puuhasteli siellä alapään puolella istukan kimpussa. Hän höpisi, että sen olisi jo pitänyt irrota ja painelikin aika kovakouraisesti vatsaani siinä jossain vaiheessa. Sitten tapahtui jotain sen suuntaista, että napanuoran osa katkesi sen ollessa vielä sisälläni (Aleksi oli leikannut vauvan napanuoran ja hänellä oli kaikki hyvin). Siinä vaiheessa huomasin kätilön vähän hätääntyvän koska hän sanoi, että verta tulee aika paljon. Itse en tuntenut mitään, olin epiduraalissa ja vauvaeuforiassa. 

Seuraavaksi kuitenkin tajuan, että kätilö on hälyttänyt apua paikalle ja huoneeseen pelmahtaa useampi hoitaja ja lääkäri. Vauva otetaan minulta pois ja annetaan Aleksille ja joku sanoo että "emme ehdi nyt selittää enempää, mutta nyt kiireellä leikkaussaliin istukka täytyy saada ulos", siinä vaiheessa kuulen, että olen menettänyt verta ainakin kaksi litraa. Seuraavat muistikuvat ovat hämärät. Minua rahdataan leikkaussaliin ja minua pyörryttää ja oksettaa. Kuulen vielä, että verta on mennyt kolme litraa ennen kuin pimenee.

Istukka jouduttiin siis kaapimaan nukutuksessa. Heräsin pari tuntia myöhemmin heräämöstä. Se oli maailman ahdistavinta. En ole koskaan aiemmin ollut nukutettuna, ja se ei ollut kiva tunne. Lisäksi ahdistustani lisäsi se kun kysyin hoitajalta, että missä mieheni ja vauvani on niin vastaukseksi sain "en tiedä". Olin ihan lääketokkurassa ja ahdistuneena. Jonkin ajan kuluttua minut kärrättiin synnytysosastolle ja vauva tuotiin syliini. Tästäkään en muista kuin pätkiä. Olin onnellinen, peloissani, ikävöin Aleksia ja minua jännitti. Tuolloin oli aikainen aamu. Vauva tosiaan siis syntyi aamuyöstä. Haaveet pääsystämme Perhepesähotelliin olivat karisseet jo aikoja sitten. Jossain vaiheessa sainkin Aleksin puhelimen päähän ja hän pystyi kertomaan loppuyön tapahtumat. Aleksin näkökulmasta koko loppuvaihe oli myös ahdistava. Yhtäkkiä vauva tyrkätään hänen syliinsä, ja minut kiikutetaan leikkaussaliin. Aleksille oli tuotu korvikemaitoa, jota hän syötti muutaman minuutin ikäiselle tirriäiselle. Häntä tietysti jännitti minun puolestani, mutta onneksi hän sai olla vauvan kanssa. MUTTA vain muutaman tunnin. Koronan takia Aleksin piti lähteä noin parin tunnin päästä synnytyshuoneesta, josta hoitaja tuli hakemana vauvamme JONNEKIN. Aleksi oli kysynyt minusta, ja pyytänyt päästä katsomaan minua, mutta oli saanut hieman epämääräisen vastauksen, joka lopulta oli ollut, että EI onnistu. Niinpä hän hyppäsi epäuskoisena aamuyöstä taksiin ja ajoi tyhjään kotiimme. Mun äiti oli onneksi tulossa pohjoisesta meille, mikä oli ihanaa, että Aleksin ei tarvinnut lopulta olla yksin kotona. 


Vauvamme syntyi alle kolmikiloisena, joten hänen verensokereitaan seurattiin pari päivää synnärillä. Lisäksi koska olin menettänyt niin pajon verta ja saanut lisäverta muutaman yksikön, niin jouduin piikittämään Kelaxane -nimistä lääkettä mahaani, mikä oli sekin saavutus, koska en ollut eläissäni piikittänyt itseäni tai muita, ja ala-asteella kärsin lievästä piikkikammosta. Olin aluksi aika heikkona, mutta minulla oli vahva selviytymisvaisto (hormonit), ja halusin äkkiä kotiin sairaalasta Aleksin ja Leon luokse, joten pyrin pysymään jalkeilla ja puuhailemaan mahdollisimman paljon. 

Aikani sairaalassa tuntuu nyt aika sumuiselta. Toimin kuin robtti ja hoin aina hoitajille, että olen kunnossa ja milloin pääsen kotiin. Osastolla oli todella kiireistä, joten olin suurimman aikaa todella yksin. Ainoastaan nappia painamalla sai hoitajan paikalle, välillä viiveellä. Olen ylpeä itsestäni, että selvisin siitä niin hienosti, vaikka minulla ei ole kokemusta vauvoista ja synnytyksen loppu oli niin dramaattinen. 

Vaihdoin synnärillä elämäni ensimmäistä kertaa vaipan, harjoittelimme imettämistä, vaikka maitoni ei meinnannut nousta, piikitin itseäni mahaan, raahasin vauvan sairaalasängyssä suihkutiloihin, jotta pääsin peseytymään. Olihan se kokemus! Aamu oli kuitenkin hyvässä kunnossa, ja pääsimme minun toiveideni mukaan perjantaina puolen päivän maissa kotiin (Aamu syntyi aikaisin keskiviikkoaamuna). Olin asiasta maailman onnellisin ja niin oli myös Aleksi. Eihän siitä itkusta kotona meinannut tulla loppua. Ja ei siitä oikein tullutkaan pariin viikkoon, niin paljon olin ladannut parin päivän selviytymiseen yksinäni. Mutta synnytyksen jälkeinen aika, komplikaatiot ja toipuminen ovatkin sitten ihan toinen tarina.

Kaikesta huolimatta synnytyspelkoni on voitettu. Ja jos joskus vielä olen vastaavassa tilanteessa, niin huomioni kiinnittyy ehkä toisiin asioihin kuin tässä ensimmäisessä kokemuksessa. Toki kaikki synnytykset voivat olla hyvinkin erilaisia. Monia asioita jäin kaipaamaan, erityisesti sitä, että olisimme voineet Aleksin kanssa viettää yhdessä ensimmäiset päivät. Mutta tämä oli kokemukseni ja selvisimme siitä. Olin Naistenklinikalla kolme vuorokautta, joten kätilöt, lääkärit ja hoitajat ehtivät vaihtua moneen kertaan, ja koin todellakin kiireen, jonka keskellä hoitohenkilökunta eli. Mikä tietysti uutena äitinä näyttäytyi välillä harmillisena yksinjäämisenä. Haluan kuitenkin kiittää henkilökuntaa, ja erityisesti sitä ammattitaitoa kuinka kriisitilanne synnytyksen jälkeen hoidettiin. Näin jälkeenpäin mietin, että, jos olisin elänyt toisena aikakautena, tai vaikkapa maassa, jossa ei ole tämän kaltaista terveydenhuoltoa tai jos olisin jostain (hullusta) syystä päättänyt synnyttää kotona, en tiedä olisinko edes elossa. Hienoa oli myös se, että kätilöt kunnioittivat synnytystoiveitani, ja huomioivat pelkoni, jonka olin kirjannut ihan kirjeeseen kätilöille. Erityisesti loppuajan synnytyksessä auttanut kätilö oli oikein ihana, kannustava ja kiireetön. Samoin henkilö, joka perjantaina saattoi minut ja vauvan kotimatkalle. Lisäksi synnärin ruoka oli todella hyvää, vegaaniruokavalioni oli huomioitu hienosti. Ja olinkin koko ajan supernälkäinen, ja olin päättänyt päästä kotiin mahdollisimman pian, joten pakotin itseni syömään joka aterian. Kiitos. Fyysisenä saldona synnytyksestä jäi neljä tikkiä tuonne alakertaan ja 10 päivän kuuri Kelaxanea, jota siis piikitin vatsaani kotona. Henkisiä arpia vähän.

Tässä siis synnytyskertomukseni, niin kuin sen muistan. Katselen välillä kuvia ja videoita synnäriltä, ja tuntuu, että olenko minä tosiaan kokenut tuon kaiken. Kaikki tuntuu ihan uskomattomalta. Olo sairaalassa oli kuin vuoristoradassa, mutta palkinto oli sitäkin suurempi. Ihana vauvamme Aamu <3.

xox

Anna


 Tämä suttuinen selfie on otettu samana päivänä kun Aamu syntyi <3

 


 Ja tämä rakeinen kuva on ensimmäinen meistä yhdessä perheenä. Ollaan juuri muutama minuutti sitten saavuttu sairaalasta kotiin. Aamu on parin päivän ikäinen <3 Voi muistot




Kommentit