Kuulumiset vauvakuplasta



Moi vaan,

on tapahtunut niin paljon vajaan parin kuukauden aikana. Aika on mennyt siivillä.

Meidän maailmamme muuttui kesäkuun alussa, kun pieni esikoistyttäremme näki maailman ensi kerran. Raskaus siis käynnistyi viikoilla 37+3.

Emme voisi olla onnellisempia. Synnytys käynnistyi tosiaan reilu kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa, ja haluankin tehdä oman postauksen (synnytyskertomuksen), kun olen siihen valmis ja aikaa siihen löytyy. Sen voin kuitenkin sanoa, että synnytyspelkoni oikeastaan lähti tässä synnytyksessä, mutta toki muita pelkoja tuli tilalle.




Vauva-arki on todella intensiivistä ja hektisiä. Ei sitä tosiaan usko ennen kuin sen itse kokee. Vauva on maailman ihanin. Mä arvasin, että tämä rakkauden määrä on ihan älytön.

Kuvituskuvana tälle postaukselle on vuorokausi ennen synnytyksen käynnistymistä otetut raskauskuvat (paitsi eka kuva), jotka piti ottaa jo paljon aiemmin, ja itseasiassa ammattikuvaajan toimesta. Nämä ovat kuitenkin räpsäisty hätäisesti meillä kotona Aleksin toimesta, aikaa meni viitisen minuuttia, mutta eipäs tiedetty kuvia ottaessa, että meillä olisi parin päivän päästä vauva sylissämme <3. Lisäksi viikko enen näitä kuvia minut yllätettiin ihanilla Baby Showereille. Luulin, että en korona-kevään takia niitä saa, mutta toisin kävi. Kiitos siitä ystävät ja perhe. Olette kultaa, ja ne tulivat juuri oikeaan aikaan piristämään minua <3.






Elämämme on tosiaankin muuttuunut. Suurimmaksi osaksi ehkä sillä tavalla, että elämän tärkein asia on nyt lapsi. Ja hänen tarpeensa menee kaiken muun edelle. Se on ihanaa ja pelottavaa. Ja vaatii tottumista ja opettelua. Onneksi en ole siinä kuitenkaan yksin, minulla on Aleksi (joka on superihana isä), Leo-koiramme (hän on suhtautunut kylmän rauhallisesti pieneen nyyttiin) ja kaikki läheisemme ja tukiverkkomme (vaikka he ovatkin aika kaukana, mutta puhelinsoiton päässä).

Leosta vielä sen verran, että haluaisin tehdä postauksen liittyen lemmikkeihin ja vauvan tuloon. Minulta on toivottu sitä ja pohdimme Aleksin kanssa paljon, kuinka dynamiikkamme kotona muuttuu, kun vauva tulee ja kuinka rakas koiramme siihen suhtautuu. Ja sitä kuinka ehdimme ja pystymme huomioimaan Leon myös vauva-aikana. Eli tällaista toivepostausta on myös tulossa. Olen kuitenkin niin onnellinen, etä vauvamme saa kasvaa lemmikin kanssa niinkuin minäkin kasvoin. Se on kaikin puolin todella tärkeä ja ihana asia lapselle.

Kun katson noita masukuvia nyt niin tuntuu hullulta, että meidän pieni tyttö on tuolla ihon alla. Ja että tuossa kuvassa olen minä. Ja että olen ollut raskaana. Olen manaillut raskautta täällä blogissakin moneen kertaan ja nyt tuntuu, että aika tosiaan meni äkkiä ja että oliko se tosiaan niin kamalaa...? Aika kultaa muistot, eikös niin?

Ihanaa kaikkea sulle.

xox

Anna




Kommentit