(Raskaat) raskauskuulumiset




Moikka,

jos et halua lukea pientä negistelyä, niin kannattaa skipata tämä postaus... :)

Tässä siis päällimmäiset mietteet raskauden viimeiseltä kolmannekselta, joka alkoi noin reilu kk sitten. Tää on perseestä.

Vika raskauskolmannes on mulla nyt "hyvässä" käynnissä. Viikkoja on kertynyt tänään 34+5. Vauva on puhelimen raskausappin mukaan leijonanpennun kokoinen (söpöö) ja Facebookin mammaryhmässä (kesäkuiset 2020), jotkut (onnekkaat) ovat synnyttäneet jo pienokaisensa hieman ennakkoon. Hullua. Ei mullakaan enää oo kauaa. Mutta tuntuu kyllä ikuisuudelta.

Musta oikeesti tuntuu, että oon ollut jotain kaksi vuotta raskaana. En enää  muista aikaa ennen raskautta. Ikävöin mun kroppaa, pissan pidätyskykyä, ketterää ja keveää liikkumista, tankotanssia, joogaa, satunnaisia viinilasillisia... Voin kyllä todeta, että tää raskaus ei oo todellakaan mun lempparia. Vaikka olen pahimmilta vaivoilta ehkä säästynytkin (tasaiseen tahtiin on tosin koko raskauden ajan jotain ongelmaa ollut. Ei unohdeta sitä oksentelua, virtsaumpea, iskiasta, väsymystä, lonkkakipuja...). Mut rehellisesti sanottuna, tää raskaus on just sellasta ku olin odottanutkin; aika ärsyttävää. Tällä hetkellä kaipaan sitä parin kuukauden takaista pikku-masua, joka silloin tuntui VALTAVALTA, olisinpa osannut arvostaa sitä silloin. Koska nyt oikeasti vatsan koko on jo sitä luokkaa, että se haittaa kaikenlaista eloa.

Pahinta ehkä viimeisen viikon aikana ovat olleet puuttuneet yöunet. Nukun yössä noin 4 tuntia. Sitten nukun vaihtelevalla menestyksellä päivällä ja olen ihan poikki, sekaisin ja kiukkuinen. Minä nimittäin kuulun siihen ihmisryhmään, jonka pitäisi saada se kahdeksan tuntia unta yössä, säännöllisesti. Mutta kaipa tämäkin on kropan tapa totutella sitten siihen vauvan imetyshässäkkään. En vain arvannut, että nämä katkonaiset yöt alkavat jo näin paljon ennen synnytystä...



Yksi ärsyttävimmistä jutuista raskaana on se, että et tunne enää omaa kroppaasi. Yritän ajatella, että olen nyt antanut yhdeksän kuukauden ajaksi kroppani jollekin muulle, ja saan sen vielä takaisin, joskus. Mutta synkimpinä hetkinä se ei lohduta. Lähinnä vaan vituttaa, että en voi lähteä juoksemaan ulos yksinään, selvittääkseni päätäni. Tai muutenkaan purkaa ärtymystäni tavanomaisilla keinoilla. Ärsytys johtuu myös koronan aiheuttamasta poikkeustilasta, koska ei voi samalla tavalla tavata esimerkiksi ystäviä... Tässä on monta miinuspuolta tässä keväässä.

Hyviä uutisia tuli kuitenkin alkuviikolla neuvolalääkäriltä; vauvamme on "normaalipainoinen". Masuhan meni tosiaan tuossa reilun kuukauden verran yläkäyrillä ja ylikin, kokonsa puolesta, joten meidät laitettiin koon arviointiin. Ja hyvä niin. Olen koko ajan pelännyt, että vauvamme tulee olemaan iso. Olemme itse melko pitkiä molemmat (toki hoikkia), mutta olemme Aleksin kanssa olleet syntyessämme yli 4 kg, kuten kaikki sisaruksemmekin (anteeksi äiti ja Aleksin äiti). Joten ennakko-oletukseni on ollut, että mä en varmaan mitään ihan mini-vauvaa tähän maailmaan pyöräytä. Nyt kuitenkin lääkärin ennusteiden mukaan mennään ihan keskikäyrällä. Painoarvio oli (rv 34+4) 2500 g ja laskettuun aikaan mennessä painoarvion arvioitiin nousevan noin 3600 g. Whiuh, toivottavasti osuvat oikeaan. Nyt mun pitää vaan huolehtia hyvästä perusruokavaliosta (ei mässäillä) ja koittaa liikkua sen verran kun jaksan ja pystyn.

Tuo liikunnan puute mua varmaan tässä myös risoo eniten. Pitkille kävelyille ei voi lähteä, koska vähintään tunnin välein on mentävä vessaan. Koronan takia ei voi mennä salille. Ja viime viikot närästys, liitoskivut ja väsymys eivät ole oikein innostaneet kotitreeniinkään... Tiedän, että liikunta auttaisi, mutta välillä tuntuu, että olen ihan loppu lähikaupassa käymisen jälkeen tai Leon pienen pissatuslenkin jälkeen.

Ihana asia tässä on kuitenkin tuntea vauvamme, a.k.a Lolamatin, liikkeet monta kertaa päivässä. Se on ihan hullu fiilis, kuin alien. En olisi uskonut kuinka jännä asia tää liikkeiden tunteminen on. Ja kuinka hellyttävää ja kokonaisvaltaista se on. Uskomatonta, että hän on niin lähellä, mutta tavallaan vielä niin kaukana. Mulla on toinen ihminen sisällä. En tiiä oonko sisäistänyt sitä vieläkään...

Kaikkea ihanaa sulle, ja jos sulla on jonkinlaisia raskauskokemuksia (hyviä tai huonoja) niin sana on vapaa. Laita ihmeessä kommenttia! Seuraavaan kertaan,

xox

Anna




Asu:

Housut / Ompelimo Midinette, Paula Nunoo (mittatilaustyö yhteistyönä 2020)
Neule / Second Hand (2017)

Kommentit

  1. Eihän se raskaus ole kaikille onnea ja autuutta.. varmasti voi olla hankalaa suhtautua omaan muuttuvaan kehoonsa. Tsemppiä!
    34- viikkoisina vauvansa pieninä keskosina synnyttäneitä äitejä en sanoisi onnekkaiksi :( Vauva syntyy sairaana vailla tarvittavia toimintoja, joilla selviytyä kohdun ulkopuolella ja elämän alkua värittää pelko menetyksestä tai pysyvistä vaurioista. Tiedän, ettet varmasti tarkoittanut onnekasta muussa mielessä, kuin sillä että ovat ”päässeet eroon” raskausmahasta ja oloista <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet ihan oikeassa. Juurikin niistä raskausoloista pääsemistä tarkoitin. Ja ainakin tämä yksi äiti, joka oli ryhmässä vauvansa jo saanut tässä viikon 35 hujakoilla, hehkutti vauvan hyvinvointia ja onnea. Mutta nämä kaikki ovat niin henkilökohtaisia ja yksilöllisiä juttuja. Niinkuin raskaudetkin ovat. Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  2. Onpa hieno kuulla, että on saanut terveen vauvan, vaikka kovin aikaisin syntyikin. <3

    VastaaPoista

Lähetä kommentti