Koska on aika luopua?





Tätä tekstiä olen miettinyt pitkään. Olen jo pari vuotta pyöritellyt ajatuksia luopumiseen liittyen. Asia koskee lähinnä lemmikkejä, ja erityisesti vanhempaa koiraamme Lolaa. Mummeli täytti elokuussa 16 vuotta. Se on uskomattoman pitkä ikä koiralle, ja etenkin melko jalostetulle rodulle, kuten Lolakin on. Lola on taistellut todennäköisyyksiä vastaan jo monta vuotta.

Vajaa kuukausi sitten saimme eläinlääkärissä kuitenkin huonoja uutisia. Koiravanhuksellamme on leukemia ja kasvain pernassa. Eläinlääkärin tuomio oli, että hoitoja ei voida tehdä, koska koira on niin vanha, ja mahdollinen elinaika voi olla kaksi päivää tai kaksi kuukautta. Tässä sitä kuitenkin porskutellaan meidän mummelin kanssa edelleen. Eläinlääkäri käski tarkkailla oireita, kuten lämmön nousua, ienten väriä, vatsan toimintaa ym. Ja olemmekin olleet aika herkillä Lolan kanssa viime viikot.

Olemme itkeneet Aleksin kanssa koirat sylissämme tulevaa menetystä. Ja miettineet, yrittäneet järkeillä, Lolan poismenoa. Onhan koira jo vanha, olemme prosessoineet asiaa jo useamman vuoden, koska koiran vonti on välillä ollut huono sydänvian takia, ja viimeistään luulimme, että Espanjan reissumme (kun asuimme siellä puolisen vuotta vuonna 2018), jäisi mummelin viimeisksi matkaksi. Mutta eipä niin käynyt. Välillä vitsailemme Aleksin kanssa, että Lola elää vielä ainakin viisi vuotta. Siltä minusta tuntuu, kun katson tuota pikku veitikkaa. Välillä taas sen höperyys saa pohtimaan, että olisiko hänet jo aika päästää menemään.

Vaikeinta koiran omistamisessa onkin luopuminen. Jos koira elää pitkän ja hyvän elämän, rapistuu hiljalleen, eikä tapahdu mitään radikaalia voinnin romahdusta, niin milloin tietää, että on aika tehdä päätös lemmikin poismenosta? Vaikka tunnen koirani, niin tiedän myös, että Lolalla on todella korkea kipukynnys, ja kuten kissat ja koirat yleensäkin, Lola osaa peittää myös kipuilunsa. Siksi minua pelottaa joskus, että en näe (tai halua nähdä) koiran todellista tilaa.



Viimeksi eläinlääkärissä kuitenkin päätimme Aleksin kanssa, että emme anna Lolan kärsiä, ja olemme valmiit tekemään lopetuspäätöksen heti, jos koiran vointi on niin huono. Itkin eläinlääkärikäynnin jälkeen kaksi päivää kotona, ja googlettelin sanoilla koiran kuolema, koiran lopetus, luopuminen lemmikistä netissä. Ja löysinkin lohduttavia sekä surullisia tarinoita lemmikin kuolemasta. Minua kosketti erityisesti tositarinat, joissa ihmiset kertovat oman lemmikkinsä menettämisestä. Siitä syvästä surusta ja lohduttomuudesta, jota perheenjäsenen menettäminen tuo tullessaan.

Erityisesti pohdin sitä, että miksi usein lemmikin menettäminen saattaa tuntua melkein pahemmalta kuin ihmisen menettäminen? Tai ainakin yhtä pahalta. Vastaus netin jutussa oli se, että yhteiskunnassamme ei ole sallittua surra lemmikkiä, eläintä. Meillä ei ole hautajaisia eläimille, eikä juuri kukaan ota (kehtaa ottaa) sairaslomaa menettäessään rakkaan lemmikkinsä. Joskus ihmiset eivät edes kerro työpaikalla suuresta menetyksestään, koska pelkäävät kommentteja "sehän oli vain koira". Siksi lemmikin kuollessa ihminen joutuu suremaan "salassa" ja hiljaisuudessa, eikä välttämättä voi tai osaa jakaa sitä kenenkään kanssa. Ja silloin se voi olla erityisen raskasta kantaa. Itse jäin pohtimaan tätä aspektia asiassa. Ja tulin todella surulliseksi. Minä voin surra kyllä lähipirissäni lemmikkiäni, mutta on totta, että kaikille en välttämättä halua sanoa surustani, koska pelkään vähätteleviä kommentteja. Jos joku ihmisperheenjäseneni kuolisi tai sairastuisi vakavasti, niin tuskin kukaan vähättelisi tuskaani. Miksi näin on sitten eläinten kohdalla? Vaikka todistetusti monet lemmikit ovat ihmisille yhtä tärkeitä kuin muutkin perheenjäsenet. Ero eläinten ja ihmisten välillä on kuitenkin vastuu, jonka omistaja joutuu kantamaan, ja tekemään päätöksen elämän loppumisesta. Ja se on hyvin raskas taakka kantaa.

Eräässä kirjoituksessa, jollain eläinlääkärisivustolla, oli mielestäni kerrottu todella hyvin siitä, että milloin oman lemmikin kanssa olisi hyvä tehdä lopetuspäätös. Jutussa eläintieteen ammattilainen oli listannut asioita, joista tunnistaa, että koira (tai muu eläin) on vielä oma itsensä vanhana ja vaivaisenakin. Jutussa sanottiin, että on tärkeää tarkkailla vanhaa (tai sairasta lemmikkiä), perustoimintojen pitäisi sujua kuten syöminen, ulostaminen, ulkoilu. Mutta näiden lisäksi jokaisella lemmikillä on omat erityispiirteensä ja -tapansa. Jutussa sanottiin, että siinä vaiheessa kun lemmikki ei enää tee omia erityistapojaan, on aika miettiä luopumista. Tämä oli minulle itselleni erityisen tärkeä tieto. Ja lohduttava. Lola on ollut koko elämänsä (niin kauan kun on ollut minulla, vuoden 2008 keväästä asti) ollut erikoinen koira. Hänellä on vaikka kuinka paljon erityispiirteitä ja tapoja. Siksipä olenkin ollut onnellinen, koska mummeli kerjää edelleen (pyörii jaloissa) keittiössä, kun joku tekee ruokaa tai syö (piirre josta en ole ollut niin onnellinen vuosien varrella), Lola leikkii edelleen välillä Leon kanssa (komentaa nuorempaansa), hän "ruoppii" pesäänsä (eli peittoa sohvalla) ennen nukkumaan menoa, mummeli kellahtaa edelleen usein selälleen matolle kun on syönyt ja "pyyhkii" kuonoaan milloin mihinkin sohvaan tai tyynyyn ruokailunsa jälkeen. Tässä muutama hänen ominaispiirteensä, jotka siis jatkuvat edelleen. Siksipä niin kauan kun meidän matriarkka jatkaa omia puuhiaan, ja "omituisuuksiaan", niin emme tee lopetuspäätöstä. Tiedän, että se edessä, ja siksipä haluan nauttia tuon mummelin seurasta mahdollisimman paljon, niin kauan kun meillä on aikaa.

Oletko sinä joutunut luopumaan lemmikistä? Kuinka selvisit siitä? Olisi ihana kuulla tarinoita teiltä lukijoiltakin. Laittakaa viestiä jutun loppuun kommentteihin, sähköpostiin, Instagramiin tai Facebookiin. Vertaistuki on tärkeää <3

Tassutuksin,

Anna


Pssst! Koirillamme Lolalla ja Leolla on myös oma Instagram-tili lola.and.leo. Pyrimme Aleksin kanssa päivittelemään tiliä enenevässä määrin, laita tili seurantaan, jos kahden kiinanharjakoiran hullutukset kiinnostavat




Kommentit