Pitkän parisuhteen salaisuus




Moikka sulle!
Viime postauksessa lupailin, että kirjoitan parisuhteesta. Tämä aihe on ollut mielessäni pitkään ja nyt vihdoin sain sen ulos.

Hieno otsikko vai mitä? Kerron nyt kuitenkin aluksi, että minulla ei ole antaa vastausta, salaisuutta, pitkään parisuhteeseen. MUTTA haluan kertoa omia ajatuksiani parisuhteesta. Tämän hetkinen suhteeni on kestänyt jo reilut yhdeksän vuotta.  Ja rehellisyyden nimissä tähän yhdeksään vuoteen on mahtunut kaksi eroa (toinen oli fyysinen ero, koska Aleksi asui Australiassa, ja toinen oli "henkinen" ero, kun otettiin pieni aikalisä suhteestamme), mutta myös kaksi yhteen palaamista.

Olen puhunut ja pohtinut parisuhdeasioita yläasteelta saakka, enemmän ja vähemmän. Olen puinut omia ja muiden parisuhteita niin ystävieni kanssa, tuttujen, koulukavereiden, omien vanhempieni, muiden vanhempien, veljeni ja jopa satunnaisten baarituttujenkin kanssa. Joten kyllä minulla jotain sanottavaa tähän asiaan on. Lisäksi olen ennen suhdetta Aleksin kanssa ollut kaksi kertaa aiemmin “pidemmässä” parisuhteessa (kaksi ja neljä vuotta). Voisi siis sanoa, että olen seurustellut lähes puolet elämästäni. Huh, apua. 

Toiset ovat siis kuten minä, ”parisuhdetyyppiä” ja toiset eivät tunnu löytävän elämänkumppania sitten millään, kun taas jotkut eivät edes halua löytää. Ja kaikki on yhtä ok. En halua ajatella, että parisuhde on jonkinlainen elämän ainoa goal, hinnalla millä hyvänsä.

 Vaikka olenkin seurustellut yli puolet elämästäni, täytyy kuitenkin sanoa, että jokaisen pitkän suhteen jälkeen minulla on ollut jakso, jossa olen ollut sinkkuna vuoden tai pari. En ole siis koskaan siirtynyt suhteesta heittämällä toiseen suhteeseen. Olen tarvinnut ajan yksin (ja villit sinkkuvuodet), koska itselleni parisuhteen päättyminen on aina ollut todella iso asia, vaikkakin olen itse päättänyt suhteet. 

Mielestäni toisen kanssa ei voi olla kokonaisena, jos ei osaa olla myös yksin. En ole halunnut rakentaa identiteettiäni toisen varaan. Mielestäni olimme Aleksin kanssa kuitenkin melko nuoria, kun tutustuimme toisiimme. Emme nyt enää teinejä, mutta vähän päälle parikymppisiä kuitenkin. Suhteemme alku ei ollut millään tavalla helppo (jo siitäkin syystä että asuimme eri kaupungeissa), oli monia hetkiä, jolloin meidän olisi kannattanut luovuttaa. Olimme molemmat aikalailla tuuliajolla kun tapasimme. Näin jälkeenpäin mietittynä olisi ehkä ollut järkevääkin päättää suhde jo alkuunsa, ja etsiä itsemme erikseen. Päätimme kuitenkin toisin. Jollain tavalla kannattelimme toisiamme. Ja tässä sitä ollaan, jokin vetovoima siinä toisessa vaan oli ja on.

Puhu puhu puhu ja puhu 
 
Olipa suhde pitkä tai lyhyt, niin kommunikointi on avain hyvään suhteeseen. Pätee varmasti kaikkiin ihmissuhteisiin. Meilläkään Aleksin kanssa kommunikointi ei ole aina pelannut. Se johtuu erilaisista taustoista, kokemuksista ja luottamuksesta. Sitä voi kuitenkin opetella. Parisuhteessa kannattaa puhua niin hyvistä kuin huonoista asioistakin. Sen olen oppinut, että vaikeille asioille ei koskaan ole ”hyvää hetkeä” puhua, niinpä ne kannattaa ottaa puheeksi heti kun mahdollista, jotta välttää katkeroitumisen, salailun, ahdistuksen ja muut henkisesti raskaat tunteet. Huonoista asioista puhuminen on kuin laastarin repäisy, se kannattaa tehdä heti ja nopeasti, jotta aikaa jää keskustelulle ja asioista toipumiselle.

Ajatteleeko joku siellä ruudun toisella puolella, että riitely ei kuulu hyvään parisuhteeseen? Minä nimittäin olen eri mieltä. Hyvässä suhteessa voi toiselle näyttää myös ne negatiiviset tunteet, pettymykset  ja ahdistukset. On tietysti eri asia kuinka riidellään. Itse en ole aina osannut riidellä rakentavasti, enkä osaa aina vieläkään. Olen aika äkkipikainen persoona, suutahdan äkkiä, mutta lepyn nopeasti. En harrasta mykkäkouluaja vaan paukutan ääneen yleensä heti suorilta mikä ärsyttää tai vaivaa minua. Mielestäni ”kissa on siis nostettava pöydälle”, jotta siitä voi puhua. Tämä on tietysti vaikeaa persoonan kanssa, joka inhoaa konflikteja, ja on tottunut välttelemään riitoja. Aleksi oli enemmän tällainen suhteen alkuaikoina, mutta opittuamme tuntemaan toisemme (ja kiitos lyhyt pariterapia muutama vuosi sitten), olemme oppineet ”riitelemään” rakentavimmin. 



Joskus on kuitenkin vaikea sanoa toiselle mikä oikeasti ärsyttää, ja sen usein piilottaa jollain pienellä nalkutuksella tai riidan haastamisella esimerkiksi siivouksesta, vaikka todellisuudessa kyse voi olla siitä, että tuntuu, että toinen ei huomioi tarpeeksi tai osoita kiintymystä. Riidellessä olisi siis hyvä löytää se ”juurisyy” miksi kinastelu alun perin alkoi. Olen huomannut, että usein myös kiukuttelen, jos minua ärsyttää jokin itsessäni. Olen tyytymätön johonkin asiaan, ja sitten ”vahingossa” purankin sen toiseen. Tämäkin olisi hyvä osata huomata itsessään, jotta sitä voisi välttää ja puoliso ei saisi syitä niskoilleen ilman syytä. 

Vaikka olen luullut osaavani kommunikoida hyvin ihmissuhteissa, olen huomannut pitkän parisuhteemme aikana, että välillä niitä omia tunteita on oikeasti tosi vaikea sanoittaa. Juurikin tuo asia, että nalkuttaa asioista, jotka eivät oikeasti liity parisuhteeseen millään tavalla. Todellinen syy on vaikka se, että haluaisi, että toinen halaisi ja kehuisi enemmän. Olen yrittänyt oppia sanomaan sen ääneen. Anteeksipyytäminen on myös älyttömän tärkeää. Olenkin puhunut tässä postauksessa anteeksipyytämisestä. Ja se pätee kaikkiin ihmissuhteisiin. Itsellänikin on tässä vielä petrattavaa.

Milloin on hyvä olla hiljaa?

Yleisesti olen oppinut parisuhteista vuosien varrella sen, että toisten parisuhteisiin ei kannata kovin heppoisin perustein lähteä puuttumaan. Eli ”Annan parisuhdevinkit” eivät välttämättä ole hyvä asia. Se mikä toimii toisilla, ei välttämättä toimi kaikilla. Me emme koskaan voi tietää kaikkea toisten parisuhteista, vaikka sen toinen osapuoli olisi läheinen ystävämme, niin me emme kuitenkaan ole osallisena siinä suhteessa. Siksi vältän tietoisesti sanomatta ”jätä se”, ”ei tuo ole normaalia” ja muut tämänkaltaiset, mustavalkoiset ajatukset. En ole aina ollut tällainen, mutta sanotaanko näin, että elämä on opettanut. Yleensä kun juttelemme vaikka sydänystävämme kanssa, ja hän kertoo parisuhteestaan, jossa on vaikkapa kriisi meneillään, niin meillä on yleensä aina vain tämä meidän ystävämme kanta ja näkökulma asiaan. Itse tiedän kokemuksesta, että vihaisena ja pettyneenä sitä saattaa vuodattaa läheisille aika yksipuolisenkin kuvan omasta suhteestaan, ja sitten tilanteen lauettua saattaa ärsyttää, jos kaveri kommentoi jotain hyvin kärkästä siitä omasta parisuhteestani, josta hän tietää vain sen pienen osan. Parisuhteita on siis yhtä monta kuin meitä ihmisiäkin on. 
 

Summa summarum. Meidän parisuhteemme ”salaisuus” on varmaan välillä raadollisenkin rehellinen puhuminen ja kommunikointi, yhteinen (huono) huumori, aika ajoin pidettävät treffi-illat (välillä mennään leffaan tai teatteriin tai tehdään ihan jotain arkista yhdessä), se että tunnistetaan omat ja toisen heikkoudet, ja niistäkin voi välillä vitsaillakin, meillä on Aleksin kanssa myös yhteiset kiinnostuksen kohteet ja elämän arvot. Ja tiedostetaan, että olemme yksilöitä, tarvitsemme myös omaa aikaa, mutta silti valitsemme toisemme ja haluamme olla yhdessä.

Seuraavaan kertaan murut.

Heräsikö sulla jotain ajatuksia tai kysymyksiä liittyen aiheeseen? Laita ihmeessä viestiä kommenttiboksiin :)

xoxo

Anna 

Pssst! Minulta on lähitulevaisuudessa tulossa myös postaus pettämisestä ja mustasukkaisuudesta. Pysykäähän mukana <3

 Kuva: Arto Jaatinen, tapahtumassa Love Me Do Winter Fair 2019


Kommentit

Lähetä kommentti