ystävyys ennen ja nyt, ja miksi se loppuu?





Hyvää ystävänpäivää sinne ruudun toiselle puolelle. Tänään pohdin erityisesti ystävyyttä paristakin eri näkökulmasta. 

Ystävyyden päättymistä on joskus verrattu parisuhteen päättymiseen. Itse ajattelen, että ystävyys on jopa ikuisempaa kuin parisuhde. Ja sitä on vielä vaikeampi rikkoa. 

Ystävyyssuhteet ovat ainakin minulla muuttuneet paljon kymmenessä vuodessa. Tiedättekö, parikymppisenä ystävyys oli erilaista kuin nyt kolmikymppisenä. Monet ystävyyssuhteet minulla ovat säilyneet sieltä kaksikymppisestä asti, jotkut jopa lapsuudesta ja nuoruudesta, ja uusia on tullut ihan viime vuosinakin. Ja olen siitä kiitollinen.

Kaksikymppisenä muistan, että ystävät olivat kaikki kaikessa. Olitpa parisuhteessa tai et, aina oli aikaa ystäville. Tehtiin yhteisiä juhannus-, uuden vuoden- tai muita reissuja. Itse asuin aikuisuuden kynnyksellä, kun muutin Helsinkiin, niin parinkin eri ystävän kanssa kämppiksenä. Ja sitä ennen Oulussa en viettänyt montakaan yötä yksin pikku yksiössäni, kun aina joku ystävistäni oli vierelläni. 

Muistan, että tämä meidän ”tyttökommuuni” Helsingissä oli usein täynnä muitakin ystäviä. Pidettiin bileitä, itkettiin parisuhteita, maattiin darrassa toistemme kainalossa, pidettiin leffailtoja ja vaan oltiin. Usein oli aikaa ”vain olla”. Kuinka luksusta!

Kolmikymppisenä taas ystävyys on erilaista. Osa frendeistä (tai hyvän päivän tutuista) on jäänyt taakse, osa on säilynyt ja suhteet ovat jalostuneet vuosien mittaan. Kolmikymppisenä omasta kodista on tullut entistä tärkeämpi paikka. Kavereita on vaikeampi saada koolle, koska työt, välimatkat, lapset, ruuhkavuodet. Parikymppisten ”huoleton hengailu” on vaihtunut suunnitelmallisiin, kuukauden-parin päähän sovittuihin tapaamisiin. Valitettavasti vähemmän tuntuu olevan spontaaneja näkemisiä. 

Molemmissa on silti hyvät ja huonot puolensa. Muistan, että olin usein kaksikymppisenä ahdistunut, tosi epävarma välillä itsestäni ja tekemisistäni. Ystävät toki tukivat ja auttoivat, mutta välillä tuntui, että en ollut varma haluanko seuraa muiden painostuksesta, vai omasta halustani. Kolmikymppisenä olen oppinut vetämään jo enemmän rajoja, oppinut itsestäni, muun muassa sen, että viihdyn todella hyvin välillä yksin, ja tarvitsen omaa aikaa ajatella. 

Välillä on kuitenkin ihana muistella ”huoletonta” aikaa, kun ovi oli aina avoinna ystäville, ja muiden ovi avoinna minulle. Milloin yölläkin soitettiin monen tunnin puheluita, tai ystävän puolesta lähti myöhään illalla toiselle puolelle kaupunkia juttelemaan lähes koko yöksi vaikka aamulla oli aikainen herätys. Toki haluan, että edelleenkin esimerkiksi kriisien sattuessa näin tapahtuu, ja olen lähimpien ystävien kanssa sopinutkin, että soittaa saa mihin aikaan vaan, ja toista autetaan, vuoroin vieraissa. Mutta ei se ole samanlaista kun yli kymmenen vuotta sitten.



Mitä sitten jos ystävyys loppuu?

Toinen asia, mitä olen pohtinut viime aikoina on ystävyyden päättyminen. Minulla oli hiljaittain pieni riita tai oikeastaan erimielisyys/väärinymmärrysten sarja erään vanhan ystäväni kanssa. Ja harmikseni tämä riita ei ole vieläkään selvinnyt. Olen riidellyt yllättävän vähän vuosien saatossa ystävieni kanssa. Mutta kehittäviä "riitoja" on toki ollut, ja yleensä ne puhdistavat ja jalostavat suhdetta. 
Toki nämä riidat olivat hieman erilaisia yläasteella kun vaikkapa parinkympin paremmalla puolella. Olen kuitenkin aina saanut asiat selvitettyä asiat ystävieni kanssa. 

En varmasti ole helpoin ihminen temperamenttisen persoonani kanssa. Olen ystävyys- ja parisuhteissa melko suorasanainen, minulla on vahvat mielipiteet ja kerron ne yleensä aika suoraan. Toisaalta olen äärettömän rehellinen, aidosti toisen puolesta iloinen, kannustava, hassutteleva, lojaali ja luotettava, ja osaan myös myöntää virheeni (lopulta). 

Niin ystävyys- kuin parisuhteessakin arvostan rehellisyyttä älyttömän paljon. Ja tiedättekö mikä minut saa näkemään punaista? Mököttäminen. Ja se että toinen osapuoli ei kerro, jos jokin on vialla. Tämän tyyppiseen ongelmaan tämä viime aikainen riitamme ystäväni kanssa eskaloitui. Minä en harrasta ”piilovittuilua”. Sanon suoraan jos minua jokin  vaivaa tai ärsyttää. Ja odotan tätä myös muilta. Tällöin minulla on mahdollisuus korjata tilanne ja väärinymmärrykset, jos toinen kertoo, mikä minussa esimerkiksi ärsyttää, tämä mahdollistaa rakentavan keskustelun ja anteeksipyynnön. Olen inhonnut nuoresta asti mököttämistä ja puhumattomuutta. En osaa itse pitää ”vihaa sisälläni”. Mielestäni semmoinen syö ihmistä itseään ja tekee lopulta katkeraksi. 

Ystävyydessä ja parisuhteessa tulee väkisinkin erimielisyyksiä ja väärinymmärryksiä. Etenkin jos ystävä on kaukana, ja yhteydenpito on whatsappviestin, ääniviestien ja puheluiden varassa. Helpointa erimielisyydet olisi selvittää kasvokkain, vaikka olenkin kova whatsapin viesti- ja ääniviestipalveluiden käyttäjä, arvostan henkilökohtaisia, kasvokkain tapahtuvia kohtaamisia eniten, haluaisin nähdä mun ystävät IRL (in real life) tietysti mahdollisimman usein.

Mielestäni hyvään ihmissuhteeseen kuuluu kaikista asioista avoimesti puhuminen, ja sen hyväksyminen, että toinen on välillä eri mieltä. Tietysti jos arvot ja ajatusmaailma ajautuvat täysin eri raiteille, on hyvä pohtia, kannattaako ystävyyssuhdetta jatkaa. Kuitenkin olen sitä mieltä, että erilaisuus on rikkaus, ja jos viettää aikaa myös eri tavalla asioista ajattelevien kanssa, saa näkökulmaa elämään ja erilaisia vivahteita paljon enemmän. 

Ja uskon siihen, että pitkässä ystävyys- ja parisuhteessa se toinen on pohjimmiltaan se sama tyyppi, johon on aikoinaan tutustunut ja luonut suhteen häneen. Tavallaan ihastunut. Vaikka elämäntilanteet muuttuvat, ihmiset aikuistuvat, niin yleensä se perusolemus säilyy. Se pitäisi muistaa. Ainoa varma asia tässä elämässä on nimittäin muutos. Minäkin muutun koko ajan. Ehkä kymmenen vuoden päästä en ärsyynny enää niin helposti esimerkiksi mykkäkoulusta (en kyllä usko) ja tämä postaus olisi taas sitten erilainen.




Lopuksi vielä eräs asia, joka minulle on opetettu jo lapsuudessa. Anteeksipyyntö ja anteeksianto. On vanha sanonta: "älä anna auringon laskea vihasi ylle". Meillä oli kotona sellainen sääntö, että jos oli ollut päivällä riitaa, niin se piti ehdottomasti sopia ennen nukkumaan menoa. Koska koskaan ei tiedä huomisesta (ja nukkuu paremmin kun ei ole ärsyyntynyt).

 Joskus anteeksipyytäminen on todella vaikeaa. Ja itselleni erityisesti anteeksianto on tuottanut henkilökohtaisesti enemmän vaikeuksia, tätä on tapahtunut TODELLA harvoin, mutta silloin kyse on ollut todella raskaista asioista, jotka vaativat pitkää henkistä työtä, pikku riidat on helppo antaa anteeksi, jos toinen vain pyytää.

Kuten aiemmin omaa luonnettani sivusin, olen huomannut, että saatan olla vaikea persoona riidellessä sellaisen ihmisen kanssa, joka ei ole tottunut näyttämään tunteitaan kovin avoimesti. Itse kiihdyn sekunnissa, mutta unohdan asian lähes yhtä nopeasti. Jään kuitenkin aina pohtimaan asioita, ja tutkiskelen paljon itseäni, ja omia reaktioitani. Välillä eri tavalla reagoivien on siis vaikea pysyä mukana. 

Puhun aina erilaisuuden puolesta ja inhoan eriarvoisuutta sekä ennakkoluuloja (tämän puolesta opiskelenkin sosiaalialalaa, ja teen toivottavasti virallisesti työtäkin tulevaisuudessa sen eteen). Mutta tämä pikkuriita on ollut hyvä pysähtymisen paikka myös itselleni, koska kaikki eivät ajattele kuten minä. Minun pitää hyväksyä myös se erilaisuus.



Ole hellä itsellesi ja rakkaillesi.
Ja hyvää ystävänpäivää sinulle ystävä, joka luet tätä. Olet tärkeä.

xoxo


Anna

Oletko sinä ystävyys- tai parisuhteessa mököttäjä? Vai lentelevätkö lautaset riidan sattuessa? Viillätkö sanoilla, vai oletko puhumatta viikon? Olisi mielenkiintoista kuulla millaisia "riitelijätyyppejä" on olemassa. 

Kommentit